Päivitänpä nyt piiiiiiiitkästä aikaa. Kopioin suoraan toisesta blogista.

Ahmiminen. Se on ollut osa mun elämää jo monen monta vuotta. En useampi vuosi sitten itse edes ajatellut että mun syömisessä voisi olla jotakin häikkää. Musta oli ihan normaalia käydä vartin välein jääkaapilla tarkastamassa onko sinne ilmestynyt mitään hyvää. Jos oli, niin ne lähti samalla hetkellä sieltä jääkaapista mukaan ja söin ne. Jos ei löytynyt mitään, sama ramppaaminen jääkaapilla jatkui koko päivän, aina melkeinpä vartin välein tarkistaen onko mitään hyvää tullut kaappiin. Kävin kaikki keittiön kaapit läpi, lukuunottamatta maustekaappia ja astiakaappia. Kaikki hyvä lähti mukaan. Ja valitin jos mitään ei löytynyt. Kaupassa lastasin aina hirveät määrät herkkuja kärryyn, ja mutsi maksoi ne, jotta pääsisin kotiin syömään ne. Siksi mulle kertyi ala-asteellla muistaakseni kolmannella luokalla ylipainoa, jonka takia alkoi koulukiusaaminen.

Itsetunto romahti, tiesin että olen läski. En kuitenkaan huomioinut että syy ylipainooni olisi syömisessä. Lääkärissä vakiotarkastuksessa (synnynnäisen munuaisvian takia kävin vakiotarkastuksissa 11 ikävuoteen asti) lääkäri sanoi että on normaalia että on 'pullukkavaihe'. Lääkärinkin sanat sattuivat. Halusin laihtua, mutta ei siitä mitään tullut, koska liikunta ei maistunut tippaakaan, koska koulun liikuntatunneilla olin aina viimeinen joka otettiin joukkueeseen koska olin huonokuntoinen ja muutenkin huono liikunnassa. Iski kammo liikuntatunteihin, ei innostanut tippaakaan mennä niille, mutta pakko oli. En kyennyt itsenäisesti lähtemään lenkille, koska koulussakin olin aina se viimeinen, joka ikisessä lajissa. Tieto siitä että olen huono urheilussa, ja lihava, iskostui kallooni ja syvälle, jättäen suuret arvet.

Aloitin urheilun ala-asteen lopuilla, 5 tai 6 luokalla. Pituutta tuli lisää, kunto kasvoi, paino pysyi samana. Näin ollen vaikutti siltä että laihduin, vaikka oikeasti painoindeksi oli kokoajan normaalin ylärajoilla, hipoen ylipainon rajoja. Tieteelliseti en ollut siis lihava, mutta se minä olin. Henkisesti ja muidenkin mielestä. Pojat kiusasivat, tytöt eivät sanoneet mitään. En tiedä ajattelivatko se sitä, vaiko eivät. Ehkä eivät kehdanneet. Urheilin suht paljon, harjoituksia oli 2-3 kertaa viikossa. Lihasvoima käsissä kasvoi, kun olin ollut 7-vuotiaasta asti palokunnassa, ja pikkuhiljaa mulle annettiin yhä raskaampaa kalustoa kannettavaksi. Ennen niin ei tehty, koska olin niin lyhyt ja vielä tyttö. Mutta kun huomattiin että jaksan, mielipide muuttui. Olen aina ollut vahva tytöksi. Ala-asteella kannoin ystäviä reppuselässä ja nostin heitä hartioilleni kun piti kiinnittää piirroksia tai muita korkealle, minne ei edes tuolin päältä ylettänyt. Kannoin raskaita esineitä yksin, mitä muut kantoivat kahdestaan tai kolmestaan. Laihduin, tai niin muut sen näkivät silmissään, omissa silmissäni olin lihava. Välillä tosin ajattelin että voisin olla lihavempikin, ja siitä tuli hyvä mieli. Seuraavana päivänä todellisuus taas iski, ja näin peilissä lihavan tytön.

Kiusaaminen jatkui ylä-asteella, tosin melkein kaikki minua kiusanneet henkilöt siirtyivät rinnakkaisluokalle. Ei se kyllä auttanut kovinkaan paljon, yhteisiä valinnaisaineita oli kuitenkin, ja koulussa törmäsin jatkuvasti heihin. Myös vanhempien vuosiluokkien oppilaat tuijottivat ja naureskelivat minulle. En tiedä vieläkään, onko se harhaa, vaiko todellisuutta. Todelta se tuntui. Tiedän että olin pullukka, enkä pukeutunut hyvin, olin siis tyylitön surkea seiskaluokkalainen. Myönnän, laitoin demi.fi:in linkin omiin kuviini ja kysyin mitä mieltä ihmiset ovat minusta. (Esitin siis että olen itseni kaveri, ja kysyn muiden mielipidettä kaveristani, ettei mua tunnistettaisi) Sattui paljon kun luin kommentteja. 'Ylipainoinen.' 'Tyylitajuton' yms. Eräs saman koulun oppilas oli vieläpä kommentoinut jotakin että 'olen nähnyt ton tyypin koulussa, suosittelisin että tekis hiuksilleen jotakin, aivan kamalat. Käske kaveriasi pukeutumaan kunnolla, koko koulun maine menee hänen takia.' Tuntui kuin puukko olisi lyöty rintaani. Itkin koko päivän ja yön sen takia, ja näin painajaisia seuraavasta päivästä. Pakko oli kuitenkin mennä kouluun. Pelkäsin koulussa kulkemista yksin, liian monta minun kuultavakseni tarkoitettua lausetta painostani ja ulkonäöstäni teki minusta rikkinäisen. Mulla oli ystäviä, heidän kanssaan kulkiessa en pelännyt niin paljon, mutta tuntui lähes ylivoimaiselta kulkea niitten poikien ohi jotka minua eniten kiusasivat. Pikkuhiljaa kiusaaminen kuitenkin väheni, tai ainakin niin luulin. Alkoi yhteiset valinnaisaineet rinnakkaisluokan kanssa. Olin hullaantunut liikuntaan, joten olin valinnut valinnaisen liikunnan. Tietenkin joka ikinen kiusaaja oli siellä. Oli sentään pari puolituttua tyttöä joiden kanssa olin siellä. Mutta aina urheillessa tunsin katseet selässäni. Kuulin satunnaista huulenheittoa siitä miten paska olen käsittelemään palloa mailalla. He eivät varmasti arvanneet, kuinka paljon se minuun sattui, olinhan oman joukkueeni parhaita pelaajia, vaikka itse sanonkin. Tiesin että olen hyvä, mutta he murskasivat senkin 'unelmani'.

Olin valinnut myös valinnaisen kotitalouden ja tietenkin kaikki kiusaajani olivat sielläkin. Se oli mulle kauhun paikka. Jouduin syömään heidän edessään. Koulun ruokalassa sain sentään syödä ystävieni kanssa, mahd. kaukana kiusaajista. Mutta ei. Jouduin vielä lisäksi pöytään, jossa oli minä ja 3 kiusaajaani. Olin hermoromahduksen partaalla. Kaikki sortui, kun kuulin kuinka pojat juttelivat:

- Näitä jää ylimääräsiä, eikä riitä kaikille, ja sitäpaitsi nää on vitun pahoja.
'syötetään tolle Karhulle, sillä kyl riittäis mahassa tilaa niille, se on muutenki semmone possu.'
*yleinen naurunremakka*

Sorruin täysin. Vain vaivoin pystyin pitämään itseni kasassa koulupäivän loppuun asti, jotta pääsin kotiin omaan huoneeseeni itkemään. Ja syömään.

Vasta pari vuotta sitten olen tajunnut että syömiseni ei ole normaalia. Mä ahmin. MÄ etin kaiken hyvän kaapista ja heitän ne naamaani vartin sisään, oli sitä safkaa mite paljo tahansa. Sit äklöttää kun on syöny liian paljon liian nopeesti. Useamman kerran joutunut työntää sormet kurkkuu sen olon takia. Tälläkin viikolla käynyt joka pvä ostamassa herkkuja ja mättäny ne naamaa nopeammin kuin Lucky Luke vetää aseen esiin. Varmaan myyjä miettii ko joka päivä hirveen herkkukasan kanssa kassalle tuun. Mä oon muiden mielestä hyvässä kunnossa, eikä mun tartteisi laihtua mut mä nään miten iso mun maha on, ja se itkettää mua. En vaan oo oikein koskaan saanut aikaseksi lähteä lenkille. Yhessä vaiheessa tosin kävin ehkä 4 kertaa päivässä lenkillä juoksemassa koiran kanssa, tai ilman. Sitä kesti n. viikon. Tuona aikana en syönyt oikein mitään, lenkkeilin vain. Ehkä pari tomaattia päivässä söin. Mut sit seki innostus lakkas.

Huomenna aloitan uuden treeniohjelman ja toivon mukaan saan siitä pidettyä kiinni ja potkittua itteäni perseelle.


Karhu huokaa syvään katsoessaan ruokavuorta vieressään ja kuittaa.

Tämä päivä oli suht kamala. Ihana mutta kamala. Kurssille aamulla, tänää tutustuin ihan kunnolla siihen porukkaan, nauroimme ja juttelimme paljon. Kurssia kestänyt 3 viikkoa ja nyt vasta uskallan tulla esiin. Mutta sitten iski kamalan paha olo kesken kaiken, olimme esittämässä ryhmätyötämme, sinnittelin sen ajan, ja karkasin vessaan. Oksensin. Olin aivan kalpea, en tiedä mistä se fyysinen huono olo tuli. Heti perään sain paniikkikohtauksen. Puolisen tuntia sitä kesti, siellä vessan lattialla istuin. Sitten hain tavarani luokasta jossa kurssi on ja lähdin lääkäriin, kun 14.20 oli aika.

Olin klo 14 terveyskeskusessa, ja istuskelin siinä kaikessa rauhassa kun tunsin miten paniikin aalto alkoi pyyhkäisemään ylitseni. Mulla on pakkoliike tuohon jalan naputtamiseen mutta se oli aivan hirveän pahaa silloin. Molemmat jalat naputti, kädet naputti, pää pyöri kuin talitintillä. Olin kamalan levoton, panikoin ja lopulta oli pakko lähteä. EN ollut tajunnut mennä ilmoittautumaan, joten aikani ohitettiin. Olin huonolla tuulella siis kun läksin, mutsi ajoi autolla juuri kotoa poispäin kun olin menossa kotiin, pysähtyi rinnalleni ja otti kyytiin. Kirosin koko terveyskeskuksen kun eivät kertoneet et lääkärille pitää ilmottautua ko sairaanhoitajalle ei tarvitse. Kirosin jokaisen vastaantulijan, huomasin miten mutsi hermostui. Heitettiin kummi kotiin, haettiin pienet siskonpoikani hoidosta ja mentiin kauppaan. Pojat riehui kaupassa, pienempi itki välillä kun toruttiin, mulla alkoi palaa pinna. Mentiin autoon, huomattiin että koira oli purrut kaulapantansa poikki. Pinna kiristyi entisestään. Sit mutsi alko valittaa et se oli mun vika että koira puri sen poikki. Mentiin kotiin, pientä kinaa koko matkan ajan. Kotona pojat riehui ja mulla alko olee hermo täysin loppu.

Onneks kulta tuli sitten meille ja pääsin hänen syliin pitkästä aikaa. Oli edes hieman parempi olo. Petyin kun tyttö ei tuoksunut itseltään, vaan mieheltä. Tämä johtui siitä että oli tänään kuvattavana ja joutui halailemaan jotain miestä. Mustasukkainen päivä, murisin vaan.. murr...

Muutenkin äksyilly koko päivän niin koiralle kuin pojille ja äidillekkin. Kullalle myös. Huoh. Paha olo alkaa olee aika turruttavaa.

Mulla on nii helvetin paha olla.

En osaa oikein muuten kuvailla tätä oloa. Vihaan tätä paniikkihäiriötä. Vihaan tätä ahdistuneisuushäiriötä. Vihaan mun faijaa, se on TAAS kännissä. Se on aina kuukauden pois kotoa, sit se tulee viikoks kotiin ja on joka päivä kännissä. En jaksa sitä sammaltavaa ääntä. En jaksa moneen kertaan toistettuja juttuja. Niitä puoliavoimia silmiä jotka katsovat minuun, mutta eivät näe minua kuitenkaan.

Mua sattuu nii helvetisti tää kaikki. Mä olen taas alkanut viiltämään, en ole koskaan tyytyväinen käteni kuntoon, täytyy tehdä lisää, täytyy tehdä lisää. Se on ensimmäinen asia joka tulee mieleeni kun herään painajaisista, ja kun käyn nukkumaan, nukahdan ajatellen terää.

Mä viilsin eilen. Olin pitkään satuttamatta itteäni, mutta eilen mun oli pakko. Mä viilsin käteeni sanat 'it's ok'. Se muistuttaa mua siitä, mitä mun täytyy vastata jos joku kysyy miten menee. Jokainen kysymys, että onko mulla paha olla, tulee saamaan vastauksen 'kaikki on ok, oon vähä väsy vain.' En aio kullallekkaan mitään sanoa. Hänellä on jo nyt tarpeeksi paha olla. Syömishäiriö on hänellä ongelmana.

En jaksa enää kauaa tätä paskaa. Tänäänkin meinasin kun aamukahvia join ja katselin kun aurinko nousi, että en mene kurssille, vaan nappaan ekan bussin ja huristan kaverille ja ryyppään koko päivän. Yöllä hoipertelen keskelle mettää ja nukahdan sinne.

Aloitanpa nyt tänne kirjoittamaan blogia.  Entiseen blogiin en voi kirjoittaa, en aio kertoa kenellekkään tutulle kuinka paha olo mulla oikeasti on. Tiedän kyllä että kultani näkee minusta heti jos minulla on paha olla, mutta en aio sitä myöntää. Tästä lähtien kun joku kysyy kuinka hurisee, aion vastata 'Hyvin menee, kaikki on hyvin.' Olen varma ettei se mene läpi kaikille, mutta lisäkysymyksiin en aio vastata. Sulkeudun kuoreeni, ja se kuori on rikkomaton. Kultani on ainut kuka ehkä pystyy kuoren rikkomaan.