Päivitänpä nyt piiiiiiiitkästä aikaa. Kopioin suoraan toisesta blogista.

Ahmiminen. Se on ollut osa mun elämää jo monen monta vuotta. En useampi vuosi sitten itse edes ajatellut että mun syömisessä voisi olla jotakin häikkää. Musta oli ihan normaalia käydä vartin välein jääkaapilla tarkastamassa onko sinne ilmestynyt mitään hyvää. Jos oli, niin ne lähti samalla hetkellä sieltä jääkaapista mukaan ja söin ne. Jos ei löytynyt mitään, sama ramppaaminen jääkaapilla jatkui koko päivän, aina melkeinpä vartin välein tarkistaen onko mitään hyvää tullut kaappiin. Kävin kaikki keittiön kaapit läpi, lukuunottamatta maustekaappia ja astiakaappia. Kaikki hyvä lähti mukaan. Ja valitin jos mitään ei löytynyt. Kaupassa lastasin aina hirveät määrät herkkuja kärryyn, ja mutsi maksoi ne, jotta pääsisin kotiin syömään ne. Siksi mulle kertyi ala-asteellla muistaakseni kolmannella luokalla ylipainoa, jonka takia alkoi koulukiusaaminen.

Itsetunto romahti, tiesin että olen läski. En kuitenkaan huomioinut että syy ylipainooni olisi syömisessä. Lääkärissä vakiotarkastuksessa (synnynnäisen munuaisvian takia kävin vakiotarkastuksissa 11 ikävuoteen asti) lääkäri sanoi että on normaalia että on 'pullukkavaihe'. Lääkärinkin sanat sattuivat. Halusin laihtua, mutta ei siitä mitään tullut, koska liikunta ei maistunut tippaakaan, koska koulun liikuntatunneilla olin aina viimeinen joka otettiin joukkueeseen koska olin huonokuntoinen ja muutenkin huono liikunnassa. Iski kammo liikuntatunteihin, ei innostanut tippaakaan mennä niille, mutta pakko oli. En kyennyt itsenäisesti lähtemään lenkille, koska koulussakin olin aina se viimeinen, joka ikisessä lajissa. Tieto siitä että olen huono urheilussa, ja lihava, iskostui kallooni ja syvälle, jättäen suuret arvet.

Aloitin urheilun ala-asteen lopuilla, 5 tai 6 luokalla. Pituutta tuli lisää, kunto kasvoi, paino pysyi samana. Näin ollen vaikutti siltä että laihduin, vaikka oikeasti painoindeksi oli kokoajan normaalin ylärajoilla, hipoen ylipainon rajoja. Tieteelliseti en ollut siis lihava, mutta se minä olin. Henkisesti ja muidenkin mielestä. Pojat kiusasivat, tytöt eivät sanoneet mitään. En tiedä ajattelivatko se sitä, vaiko eivät. Ehkä eivät kehdanneet. Urheilin suht paljon, harjoituksia oli 2-3 kertaa viikossa. Lihasvoima käsissä kasvoi, kun olin ollut 7-vuotiaasta asti palokunnassa, ja pikkuhiljaa mulle annettiin yhä raskaampaa kalustoa kannettavaksi. Ennen niin ei tehty, koska olin niin lyhyt ja vielä tyttö. Mutta kun huomattiin että jaksan, mielipide muuttui. Olen aina ollut vahva tytöksi. Ala-asteella kannoin ystäviä reppuselässä ja nostin heitä hartioilleni kun piti kiinnittää piirroksia tai muita korkealle, minne ei edes tuolin päältä ylettänyt. Kannoin raskaita esineitä yksin, mitä muut kantoivat kahdestaan tai kolmestaan. Laihduin, tai niin muut sen näkivät silmissään, omissa silmissäni olin lihava. Välillä tosin ajattelin että voisin olla lihavempikin, ja siitä tuli hyvä mieli. Seuraavana päivänä todellisuus taas iski, ja näin peilissä lihavan tytön.

Kiusaaminen jatkui ylä-asteella, tosin melkein kaikki minua kiusanneet henkilöt siirtyivät rinnakkaisluokalle. Ei se kyllä auttanut kovinkaan paljon, yhteisiä valinnaisaineita oli kuitenkin, ja koulussa törmäsin jatkuvasti heihin. Myös vanhempien vuosiluokkien oppilaat tuijottivat ja naureskelivat minulle. En tiedä vieläkään, onko se harhaa, vaiko todellisuutta. Todelta se tuntui. Tiedän että olin pullukka, enkä pukeutunut hyvin, olin siis tyylitön surkea seiskaluokkalainen. Myönnän, laitoin demi.fi:in linkin omiin kuviini ja kysyin mitä mieltä ihmiset ovat minusta. (Esitin siis että olen itseni kaveri, ja kysyn muiden mielipidettä kaveristani, ettei mua tunnistettaisi) Sattui paljon kun luin kommentteja. 'Ylipainoinen.' 'Tyylitajuton' yms. Eräs saman koulun oppilas oli vieläpä kommentoinut jotakin että 'olen nähnyt ton tyypin koulussa, suosittelisin että tekis hiuksilleen jotakin, aivan kamalat. Käske kaveriasi pukeutumaan kunnolla, koko koulun maine menee hänen takia.' Tuntui kuin puukko olisi lyöty rintaani. Itkin koko päivän ja yön sen takia, ja näin painajaisia seuraavasta päivästä. Pakko oli kuitenkin mennä kouluun. Pelkäsin koulussa kulkemista yksin, liian monta minun kuultavakseni tarkoitettua lausetta painostani ja ulkonäöstäni teki minusta rikkinäisen. Mulla oli ystäviä, heidän kanssaan kulkiessa en pelännyt niin paljon, mutta tuntui lähes ylivoimaiselta kulkea niitten poikien ohi jotka minua eniten kiusasivat. Pikkuhiljaa kiusaaminen kuitenkin väheni, tai ainakin niin luulin. Alkoi yhteiset valinnaisaineet rinnakkaisluokan kanssa. Olin hullaantunut liikuntaan, joten olin valinnut valinnaisen liikunnan. Tietenkin joka ikinen kiusaaja oli siellä. Oli sentään pari puolituttua tyttöä joiden kanssa olin siellä. Mutta aina urheillessa tunsin katseet selässäni. Kuulin satunnaista huulenheittoa siitä miten paska olen käsittelemään palloa mailalla. He eivät varmasti arvanneet, kuinka paljon se minuun sattui, olinhan oman joukkueeni parhaita pelaajia, vaikka itse sanonkin. Tiesin että olen hyvä, mutta he murskasivat senkin 'unelmani'.

Olin valinnut myös valinnaisen kotitalouden ja tietenkin kaikki kiusaajani olivat sielläkin. Se oli mulle kauhun paikka. Jouduin syömään heidän edessään. Koulun ruokalassa sain sentään syödä ystävieni kanssa, mahd. kaukana kiusaajista. Mutta ei. Jouduin vielä lisäksi pöytään, jossa oli minä ja 3 kiusaajaani. Olin hermoromahduksen partaalla. Kaikki sortui, kun kuulin kuinka pojat juttelivat:

- Näitä jää ylimääräsiä, eikä riitä kaikille, ja sitäpaitsi nää on vitun pahoja.
'syötetään tolle Karhulle, sillä kyl riittäis mahassa tilaa niille, se on muutenki semmone possu.'
*yleinen naurunremakka*

Sorruin täysin. Vain vaivoin pystyin pitämään itseni kasassa koulupäivän loppuun asti, jotta pääsin kotiin omaan huoneeseeni itkemään. Ja syömään.

Vasta pari vuotta sitten olen tajunnut että syömiseni ei ole normaalia. Mä ahmin. MÄ etin kaiken hyvän kaapista ja heitän ne naamaani vartin sisään, oli sitä safkaa mite paljo tahansa. Sit äklöttää kun on syöny liian paljon liian nopeesti. Useamman kerran joutunut työntää sormet kurkkuu sen olon takia. Tälläkin viikolla käynyt joka pvä ostamassa herkkuja ja mättäny ne naamaa nopeammin kuin Lucky Luke vetää aseen esiin. Varmaan myyjä miettii ko joka päivä hirveen herkkukasan kanssa kassalle tuun. Mä oon muiden mielestä hyvässä kunnossa, eikä mun tartteisi laihtua mut mä nään miten iso mun maha on, ja se itkettää mua. En vaan oo oikein koskaan saanut aikaseksi lähteä lenkille. Yhessä vaiheessa tosin kävin ehkä 4 kertaa päivässä lenkillä juoksemassa koiran kanssa, tai ilman. Sitä kesti n. viikon. Tuona aikana en syönyt oikein mitään, lenkkeilin vain. Ehkä pari tomaattia päivässä söin. Mut sit seki innostus lakkas.

Huomenna aloitan uuden treeniohjelman ja toivon mukaan saan siitä pidettyä kiinni ja potkittua itteäni perseelle.


Karhu huokaa syvään katsoessaan ruokavuorta vieressään ja kuittaa.